Olen 1992-vuonna syntynyt Suomalainen nainen. Minulla on kaksi tytärtä. Minulla on värikäs menneisyys, tai oikeastaan melko väritön ja hyvin masentava, on ollut hetkiä jolloin en koskaan uskonut edes eläväni näin pitkälle ja tähän ikään mitä nyt olen. Aloitetaan alusta, siitä miten minusta loppujen lopuksi tuli se ihminen mitä olen tänä päivänä.
Aloitetaan vaikka lapsuudesta. Lapsuuteni oli mielestäni onnellinen, vanhempani kasvattivat minut ja sisarukseni yhdessä ja ovat vielä tänäkin päivänä saman katon alla. Asuimme minun elämäni ensimmäiset 4-vuotta kerrostalossa, minä, isoveljeni, äiti ja isä. Minun tultua 4-vuotta muutimme omakotitaloon, jossa vanhempani asuvat vielä tänäkin päivänä. Sisaruksia tuli ajan myötä lisää, loppujen lopuksi meitä on kuusi.
Minulla on siis isoveli, pikkuveli ja kolme pikku siskoa. Oikeasti minulla olisi myös kaksi pikkuveljeä,mutta valitettavasti heidän molempien kohdalla raskaus päättyi huonosti. Kaikkia yksityiskohtia en tarkasti muista, enkä koskaan ole kehdannut äidiltä kysyä, mutta sen verran muistan, että minun ollessani 15-vuotias, toinen näistä enkeli veljistä menehtyi raskauden loppu puolella, oli kuollut äidin kohtuun, selittämättömistä syistä. Äitini joutui synnyttämään vauvan alateitse ulos, enkeliveljelle pidettiin muistotilaisuus ja hänet haudattiin. Itselleni syntymättömän veljen hautaaminen ei ollut tässä pahin kokemus, vaan se kun äitini masentui asiasta todella pahasti, hän oli aivan turta ja voimaton monia kuukausia tapahtuneen jälkeen, minä avitin vanhempiani hoitamaan toisia sisaruksia ja kotia, toisen enkeliveljen kohtaloa en muista. Kuukaudet vieri, onneksi äitikin tokeni, lopulta.
16-vuotiaana tapasin ensimmäisen "oikean" rakkauden. Minua vuoden vanhemman pojan. Suhde häneen kesti monta vuotta, mutta ilman ongelmia ei tämä meidän romanssi edennyt. Tutustuin tämän henkilön kautta yhteen elämäni tärkeimmistä ihmisistä, jonka harmikseni muutama vuosi myöhemmin menetin, mutta palataan takaisin tähän suhteeseen. Alkuun kaikki oli ihanaa ja hyvin, sitten poikaystäväni täytti 18, vuosi ennen minua, tottakai hän rupesi käymään baarissa, minun jäädessä hänen ja hänen äitinsä kotiin. (asui vielä äidin kanssa.) baarien tullessa mukaan kuvioihin saapui suhteeseemme myös pettämiset ja luottamuksen totaalinen rikkoutuminen, joka johti hyvinkin tulen arkoihin riitoihin, jotka saattoivat yltyä ihan käsirysyksi. Kerran tälläisessä tilanteessa minua on kuristettu, niin kauan että pelkäsin kuolevani, kunnes anoppi tuli väliin ja poikansa lopetti, saimme asian puhuttua ja suhteemme jatkui, mutta hyväksi se ei koskaan enää palautunut.
17-vuotiaana lähdin opiskelemaan ensimmäistä ammattiani, toiselle paikkakunnalle, muutin sinne asumaan asuntolaan.
18-vuotiaana muutin takaisin kotipaikkakunnalle omaan asuntoon, kävin koulua linja-autolla liikkuen joka aamu edes takaisin toiselle paikkakunnalle ja sieltä kotia. Olimme vieläkin ensirakkauteni kanssa yhdessä, tosin suhteemme oli enemmän tai vähemmän On/Off. Elämäni oli tällä hetkellä ihan hyvää. Kävin koulua ja viikonloppuisin nautin yöelämästä, omasta kodista ja kavereista.
19-vuotiaana elämältäni putosi pohja, pitkäksi aikaa. Palaan tässä vaiheessa ihmiseen kenestä aiemmin mainitsin, ihmiseen josta tuli minulle äärettömän tärkeä, jonka menetin, puhun nimittäin yhdestä tärkeimmästä ja läheisimmästä ihmisestä, olimme parhaita ystäviä, kuin paita ja peppu, kunnes koitti se päivä kun häntä ei enää ollutkaan. Hän oli ollut muiden ystäviensä kanssa yöelämässä, josta hän katosi kuin tuhka tuuleen. Seuraavana päivänä yritin ottaa häneen yhteyttä, mitään ei kuulunut. Minulla oli vara-avain hänen asuntoon, menin sinne avaimella, asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi käytykkään. Hänen autonsa tuulilasiin oli ilmestynyt sakkolappuja koska kiekkoa ei ollut siirretty. Missään ei ollut mitään jälkeäkään hänestä. Soitin yhden elämäni raskaimmista puheluista, hänen isälleen, selitin mitä on tapahtunut, tai siis ettei heidän lastaan ole näkynyt missään eikä häneen saa yhteyttä. Isänsä ajoi paikalle,myöskin soitti poliisille asiasta. Keräsimme kaveriporukalla "etsintä partion" ja kiersimme ympäriinsä, tuloksetta. Tilanne jatkui, eli ystäväni oli kadonnut ja kadoksissa, ensin päiviä, sitten viikkoja, viikot kääntyi kuukausiksi. Nämä kuukaudet olivat minulle helvettiä, olin helvetissä, muutimme tämän ensirakkauden kanssa yhteen, ensirakkauteni oli siis myöskin tämän kadonneen ystäväni hyvä ystävä. Viikkojen vieriessä minä vain odotin, odotin ja odotin, jokainen ovikellon ääni tai puhelu piinasi, koska tietenkin toivoin että oven takana on ystäväni tai puhelu on ystävältäni. Pitkät kuukaudet minä vain toivoin ja odotin, kunnes tuli se puhelu, joka heitti minut vielä syvemmälle helvettiin kuin missä jo olin. Ystäväni äiti soitti, ruumis on löytynyt. RUUMIS, viimeisien jäiden päältä, ystäväni oli siis kuollut. Lopullisesti poissa. Tästä alkoi todellinen syöksy, sinne alas jonnekin. Minä alkoholisoiduin todella pahasti, masennuin, mikään ei tuntunut enää yhtään miltään. Erosimme ensirakkauden kanssa, jäin yksin asuntoon johon olimme yhdessä muuttaneet, kusin raha-asiani, ystävyys suhteeni, kouluni, kusin aivan kaiken. Minulla ei tässä vaiheessa ollut enää kuin yksi tai kaksi ystävää. Toinen heistä kävi läpi omaa helvettiiään, menetettyään isänsä. Olimme kaksi rikkinäistä vailla mitään pohjaa millekkään, toistemme tukena tässä paskassa maailmassa. Oma perheeni ei oikein ymmärtänyt mitä kävin läpi ja kuinka syvällä sitä oltiin,kunnes tuli se kerta kun päätin, että nyt elämä saa riittää. Yritin siis tappaa itseäni. Ambulanssilla sairaalaan, josta äitini haki minut heille asumaan hetkeksi. Olin vanhempieni luona yhden viikon, sen jälkeen lähdin takaisin kotiin ja elämäni jatkui samaa rataa, join ja join, koska muutakaan ei ollut enkä muutakaan halunnut, enhän halunnut edes elää. Kännipäissään laitoin aina edesmenneen ystäväni puhelin numeroon viestejä, toivoen vieläkin että hän vastaisi.
Tästä tilanteestakin minä lopulta nousin, vuoden päivät ellei jopa pitempäänkin elettyäni hyvin alkoholisoitunutta ja sekavaa elämää, minut ohjattiin puhumaan psykologille. Tartuin itseäni niskasta kiinni ja menin puhumaan, kävin saman psykologin juttusilla monia kuukausia, ennenkuin pystyin edes sanallakaan mainitsemaan ystäväni nimeä, tai kohtaloa, mutta kerran kun sen sanoi, asia lähti tulvimaan sisältäni ulos, kaikki se paha olo mitä olin kantanut, se vaan tulvi ja tulvi, jatkoin tämän jälkeen vielä monia monia kuukausia psykologilla käyntiä, mutta vihdoin, minulla oli edes vähän parempi olla, aloin jopa suunnittelemaan tulevaisuutta. Voisin hakea kouluun, koska en ollut mitään ammattia vielä saanut luettua, edellinen jäi kesken.
21-vuotiaana hain kouluun ja pääsin opiskelemaan. Samalla tapasin elämäni toisen rakkauden. Minua itseäni muutamia vuosia vanhemman miehen, suhteemme oli alusta asti hyvin vaikea. Aivan suhteen alussa, en saanut miehestä selkoa halusiko hän olla minun kanssani vai eksänsä kanssa, jota näki hyvin usein, mielestäni epämääräisissä merkeissä. Noh, alku kankeudesta selvittyä rupesimme vakavaan suhteeseen, alussa kaikki oli hyvin,muutimme yhteen jne,mutta suhteen edettyä, ajauduimme samaan kierteeseen kuin ensimmäisen rakkauteni kohdalla, riidat olivat räiskyviä, kerran meni jopa niin pitkälle, että minut poljettiin maahan ja naamani lyötiin puoliksi turvoksiin. Alkoholilla oli osuutta asiaan. Seuraavana aamuna tapahtuneesta, vilkaisin itseäni peiliin, silmä mustana ja puoli naamaa turvoksissa, sekosin. Erohan siinä tuli. Pakkasin tärkeimmät tavarani ja lähdin vanhempien luokse. Vanhemmat kilahti totaalisesti. Kävin poliisiasemalla, mutten nostanut syytteitä. Tämä mieheni laittoi koko homman minun viaksi, minun vika, että minua on lyöty, en kestänyt ihmisten puheita, katosin paikkakunnalta hetkeksi, mutta en pystynyt olemaan poissa, palasin tämän miehen luokse, aluksi tosin salasimme asian.Muutama viikko myöhemmin sain tietää olevani raskaana. Olin shokissa. Ensimmäisessä neuvolassa selvisi raskausviikot, olin niin pitkällä, että olin jo pahoinpitelyn tapahtuessa ollut raskaana, ensimmäinen ajatus päässäni vain oli, että lapseni olisi voinut kuolla,tai siis alkio. Päätin pitää lapsen. Menimme lapsen isän kanssa virallisesti yhteen ja kerroimme saavamme lapsen. Omanlaisensa helvetti repesi, vanhempani eivät voineet hyväksyä tilannetta, eivät yhteen paluuta, eivätkä liiemmin riemuinneet raskaudesta.
Kuukaudet vierivät, raskauteni eteni, kouluni jäi kesken, taas. Vanhempani raskauden edetessä oppivat suvaitsemaan miestäni ja ajatusta tulevasta lapsen lapsesta. Lapsi syntyi. Olimme onnellisia, ainakin hetken, kunnes vanhat tavat tuli takaisin, eli henkinen ja fyysinen väkivalta riitatilanteissa hiipi takaisin suhteeseen. Riitoihin tarvitaan aina kaksi, mutta koskaan en tuntenut ansaitsevani sitä paskaa mitä sain kokea. Milloin lenti puhelimet seinään tai pidettiin väkisin kiinni ja haukuttiin ja huudettiin päin naamaa. Seuraavana päivänä taas kaikki oli hyvin. Normaalisti. Lapseni tultua 9kk ikään, lähdin jatkamaan kesken jäänyttä koulua.
Kun lapseni tuli n 2v ikään, päätin että tähän en minä enää jää, yllämainittua parisuhde kaavaa oli kestänyt jo aivan liian kauan. Mä pakkasin meidän tavarat ja me lähdettiin lapsen kanssa. Välit lapsen isään olivat alkuun hyvin sekavat, kaipasimme toisiamme, olimme yhdessä, emme olleet yhdessä, sitten taas olimme yhdessä. Sellaista on/Off meininkiä. Välillä hän teki elämästäni silkkaa helvettiä, välillä taas olimme ihan väleissä, elämä oli saatanan raskasta, kävin koko ero sotkun keskellä vielä kouluani, tai yritin käydä, eihän siitä meinannut mitään tulla kun itkuksi meni pelkkä kouluun meneminen, tovi on offia elettyämme me päätimme olla uudestaan perhe, kunnolla tällä kertaa. Sitä kesti ehkä viikon, kun sain tietää, etten ollutkaan ainut nainen, en tiedä olinko minä se toinen nainen, vai se ensimmäinen, mutta selvisi siis että tällä miehellä oli minun lisäksi toinenkin, kun hän minun luota lähti niin toisen luokse meni, tai toisinpäin. Minuun sattui, sattui ihan helvetisti. En voinut kun itkeä. Kun olin jo ajatellut että nyt me onnistutaan, ollaan perhe, mulle olikin valehdeltu päin naamaa. Mun maailma romahti, mutta uskokaa tai älkää, jollain helvetin tavalla tämä mies silti puhu mut takaisin, antamaan kaiken anteeksi ja jatkamaan yhdessä, kuulema halusi olla minun kanssa. Niinpä me jatkettiin yhdessä,muutama viikko, kunnes tuli outo ilta, jolloin mies ei tahtonutkaan jäädä luokseni yöksi, halusi mennä omalle asunnolleen. Laittoi illalla viestiä missä kertoi rakastavansa minua. Seuraavana päivänä halusikin lopettaa kaiken. Tunsin itseni niiiiiin typeräksi. En saanut mitään selitystä, en mitään järkevää, enpä osannut odottaa että muutama päivä tästä, tulen tuntemaan itseni vielä typerämmäksi, koska selvisi että hän olikin löytänyt jo uuden. Sillä samalla sekuntilla, viimeisiä kyyneleitä itkiessä minä päätin että nyt riittää, se ihminen ei saa minulta enää kyyneltäkään, ei koskaan.
Jatkoin elämääni, hän jatkoi omaansa. Emme olleet missään tekemisissä aikoihin, toki lapsen asiat hoidimme, ei muuta. Pikkuhiljaa saimme välit takasin kuntoon, eli pystyimme jopa keskustelemaan toistemme kanssa, pystyin antamaan kaiken anteeksi, mutta yhteen emme enää koskaan palanneet, se tie oli loppuun kuljettu.
Elin sinkkuna, kävin koulua, valmistumiseen oli n. 6kk enää aikaa, kokeilin monia suhteita, mutta ne eivät onnistuneet alkuunkaan, jokaisessa oli omat ongelmansa, tai sitten ne ongelmat oli minussa, mutta moni näistä suhteista on nykyään hyvänä ystävänä. Olen kiitollinen siitä.
